Tuli

Tulen synty
Tulen mytologia
Tulen tekeminen

Turkka Aaltonen
J. K. Ihalainen

Palladium Kirjat
Anti Copyright 1999

Kojootti varastaa Tulen (Brittiläinen Kolumbia)

Seisoessaan eräänä iltana vuoren huipulla Kojootti luuli näkevänsä valon kajahtavan etäisyyksissä. Koska ei tiennyt mikä se oli, hän sai ennustamalla selville että se oli tulta, ja päätti hankkia tuon ihmeen ihmisille. Hän kokosi seurakseen vikkeliä juoksijoita, ketun, suden, antiloopin, ja muutamia muita, ja matkattuaan pitkän matkaa he saapuivat Tuli-ihmisten talon luo. "Me olemme tulleet kylään," he sanoivat, "tanssimaan, leikkimään ja pelaamaan." Ja valmistelut tehtiin tanssia varten heidän kunniakseen.
Kojootti valmisti päähineen itselleen pietyistä keltamännyn lastuista ja maahan asti ulottuvista setrinkaarnan ripsuista. Tuli-ihmiset tanssivat ensin tulen ympärillä, ja tuli oli hyvin matala. Sitten Kojootti ja hänen väkensä tanssivat, mutta valittivat etteivät pystyneet näkemään kunnolla. Tuli-ihmiset ruokkivat liekkejä, ja Kojootti valitti neljä kertaa, kunnes liekit kohosivat kattoon asti. Sitten Kojootin seuralaiset olivat olevinaan niin kuumissaan, että heidän oli mentävä ulos vilvoittelemaan, ja vain Kojootti jäi sisään. He ottivat valmiit lähtöasemat, kun taas Kojootti hyppeli villisti kunnes, ollessaan lähellä ovea, heilautti pitkät ripsut tuleen, Tuli-ihmisten sännätessä hänen peräänsä. Hän antoi roihuavan päähineensä Antiloopille, joka juoksi ja antoi sen seuraavalle, ja niin edelleen. Tuli-ihmiset saivat heidät kiinni yksi kerrallaan tappaen heidät - kaikki muut paitsi Kojoottia, jonka he melkein saivat kiinni, mutta hän juoksi puun taakse ja sytytti sen puun palamaan, niin että siitä lähtien ovat ihmiset kyenneet ottamaan tulitikuilla puusta tulta.
(Franz Boas: Folk-Tales of Salishan and Sahaptin Tribes, New York, 1917)

Jänis varastaa Tulen (Creek intiaanit)

"Miten me saamme haltuumme tulen?" kysyivät ihmiset, ja päätettiin että Jänis saisi yrittää. Hän ylitti Suuren Veden itään, ja Tuli-ihmiset ottivat hänet iloisina vastaan. Järjestettiin tanssit, ja kun Jänis liittyi piiriin hän käytti erityistä lakkia johon hän oli tunkenut neljä hartsitikkua. Piirin keskellä oli Pyhä Tuli, ja väen pyöriessä he tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi tulta. Sitten he kaikki ryhtyivät kumartamaan Tulta, kumartuen alemmaksi ja alemmaksi. Jänis myös kumarsi. Hän niin ikään kumarsi syvempään ja syvempään, ja sitten äkisti hyvin syvään. Hartsitikut ottivat tulta, ja päälaki tulessa hän säntäsi juoksuun. Hämmästyneet ihmiset lähtivät kaikki ajamaan takaa tuota jumalatonta muukalaista joka oli koskettanut ja varastanut Pyhän Tulen. Jänis juoksi Suureen Veteen, hyppäsi sinne, ja takaa-ajajat pysähtyivät rannalle. Liekit lakistaan loimuten Jänis ui. Hän ui yli Suuren Veden ja palasi väkensä luo; ja tällä tavoin hankittiin tuli idästä.
(John R.Swanton: Myths and Tales of the Southeastern Indians, Smithsonian Institute, Bulletin 88, 1929)

Tulenvarkaat Andamaaneilla

Ensin Esi-isiltä puuttui tuli. Bilikalla oli kuitenkin helmisimpukka ja punainen kivi, jotka hän pystyi iskemään yhteen saadakseen kipinöitä aikaan. Eräänä päivänä hänen vaivuttuaan uneen tulensa ääreen, hän heräsi siihen että Herra Kuningaskalastaja varasti tulta ja heitti hänen päälleen helmisimpukan, joka leikkasi häneltä hänen siipensä ja häntänsä. Sukeltaen veteen Herra Kuningaskalastaja kuljetti tulen Betra-kukuun, jossa hän antoi sen jollekin joka antoi sen Pronssisiipiselle Kyyhkylle, joka jakoi sen kaikille muille. Herra Kuningaskalastaja muuttui kuitenkin ihmiseksi.
Toinen versio kertoo, että Bilikun herätessä Herra Kuningaskalastaja nielaisi tulen, sinkoutunut helmisimpukka katkaisi häneltä pään, ja tuli pakeni hänen niskastaan. Esi-isät saivat tulen ja Herra Kuningaskalastaja muuttui linnuksi. Tai:
Herra Katkarapu oli niin iso että pystyi kulkemaan syvimmissä vesissä ilman kanoottia. Eräänä päivänä, kun Esi-isät ärsyttivät häntä, hän heitti tulensa heidän päälleen ja he muuttuivat linnuiksi ja kaloiksi. Sitten Herra Katkarapu muuttui katkaravuksi.
(A.R.Radcliffe-Brown: The Andaman Islanders, London 1933)

Tuli pygmeillä

Mustan Afrikan pygmeillä tuli on metsän suurenmoisin lahja ihmisille. Metsän hengen, molimon, seremonia tapahtui molimotulen ympärillä. Vanha punasilmäinen, kurttunahkainen eukko ja nuori emäntä tanssivat tulen ympärillä, kunnes tanssi huipentui siihen, että vanha eukko meni liekkeihin ja kieppuen ja potkien levitti nuotion joka suuntaan. Sitten oli piirissä tanssivien miesten vuoro kerätä puut kasaan ja herättää tuli jälleen henkiin. Tämä tapahtui kahdesti, minkä jälkeen naiset vetäytyivät jättäen miehet laulamaan keskenään.
Miesten yhä laulaessa vanha eukko palasi yksin ripein ja ketterin harppauksin. Hänellä oli kädessään pitkä vyyhti narua jota käytettiin metsästysverkkojen valmistamiseen, ja miesten laulaessa hän kulki miesten keskellä sitoen silmukan jokaisen laulajan kaulaan, kunnes kaikki olivat sidottuja; minkä jälkeen heidän laulunsa vaikeni, ja eräs heistä puhui: "Tämä nainen on sitonut meidät. Hän on sitonut miehet, sitonut metsästyssaaliin, sitonut metsän molimon. Me emme voi tehdä mitään." Eräs heistä ilmoitti sitten, että jokaisen oli tunnustettava olevansa sidottu, ja annettava naiselle jotain merkiksi miesten tappiosta. Ja kun sopivasta määrästä ruokaa ja savukkeita oli sovittu, kulki vanha mies ympäri ja vapautti miehet, ja vapautuessaan kukin alkoi jälleen laulaa. Kun kaikki lauloivat, oli molimo vapaa, ja eukko lähti pois.

Tulenvaras pygmeillä

Pygmeillä on myös tarina tulen varastamisesta. Tarinassa Tore on metsän kuolonhenki, Hän-joka-kieppuu-edestakaisin-hornan-yllä.
Eräänä päivänä Toren loikoessa liaanissaan sattui metsään eksynyt pygmi näkemään nuotion jonka äärellä vanha äiti torkkui, varasti sen, ja pakeni. Mutta äiti heräsi viileyteen, huusi hälytyksen pojalleen, joka liaaniaan kieputtaen saavutti helposti pygmin ja palautti tulen paikoilleen.
Pikku varas, saavuttuaan kyläänsä, kertoi seikkailunsa, ja eräs hänen veljistään, häntä voimakkaampi, päätti yrittää varastaa tulta. Vanha äiti nukkui jälleen, mutta jälleen vanhan äidin herännyt poika tuli liaania kieputtaen metsän läpi ja palautti arvokkaan tulen paikoilleen.
Mutta nyt tavattoman voimakas pygmi nimeltään Doru, joka oli megben taidoin varustettu, kuuli näistä kahdesta epäonnistumisesta, puki ylleen korpin sulat [pyhä, maaginen lintu] ja ryhtyi hyppelemään ja sitten lentelemään yhtä korkealla kuin taivaat ja yhtä kauaksi kuin taivaanranta. Hän liiteli tiensä tulen ääreen, ja jälleen vanha äiti oli torkkumassa. Hän heräsi kylmään kolmannen kerran, ja kolmannen kerran kutsui poikaansa, joka jälleen syöksyi kiireesti paikalle. Mutta takaa-ajo tapahtui tällä kertaa eri tavoin, yli vuoren ja laakson, ylös taivaalle ja alas laaksoon, kunnes nääntynyt Tore tarttui kiinni puunlatvaan ja huusi hädissään: "Doru, Doru, veljeni, me olemme syntyneet samasta äidistä ja olemme samanarvoisia syntymässä!" Mutta lintumies jatkoi lentoaan ja jakoi jo pygmikylässä tulta, josta hänet runsaasti palkittiin. Kaikki antoivat hänelle neitoja vaimoiksi, ja ilo kylässä oli suuri.
Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun ihmiset alkoivat kuolla, yksi toisensa jälkeen. Sillä Tore, joka oli epäonnistunut takaa-ajossaan, oli kutsunut äitiään joka ei ollut vastannut. Kun hänen voimansa palasivat, hän lähti etsimään äitiään. Ja siellä, missä heidän tulensa oli palanut, makasi äiti kuolleeksi palentuneena. "Tämän takia," hän sanoi surunsa katkeroittamana, "ihmiset tulevat kuolemaan."
Nyt ihmisillä siis oli tuli, mutta kuolema oli tullut, ja Heräämisen Aika oli päättynyt.
(Colin M. Turnbull: The Forest People, NY 1962)
(Paul Schebesta: Among Congo Pygmies, London 1933)

Tulenvarkaat (Karibian makiritara, Venezuela)

Ihmisillä ei ollut tuohon aikaan tulta, mutta Jaguaarin vaimolla Kawaolla, Rupisammakkoeukolla, oli tuli vatsassaan. Se oli hänen salaisuutensa. Yksin ollessaan hän avasi suunsa, veti tulen ulos, keitti päivällisen, veti sitten tulen kielellään takaisin, ja kun hänen miehensä palasi niin tämä kysyi, "Miten sinä teet sen?" "Auringon lämmöllä," vastasi nainen. Mies ei ollut kovin älykäs, ja näin nainen huijasi häntä.
Sinä päivänä kun he tappoivat Veden Äidin, löysi Rupikonnaeukko rannalta kaksi kalanmunaa, jotka hän vei kotiinsa niitä hautoakseen. Tulen lämpö sai ne kuoriutumaan, ja kaksi poikaa syntyi: Shikiemona, vanhempi, ja Iureke. Hetikohta he kävelivät, puhuivat, eivätkä enää olleet vauvoja, vaan kurittomia tuholaisia, ihmisille pelehtien, toisinaan poikina, toisinaan kaloina, torakoina tai sirkkoina. "Minä olen teidän äitinne," Kilpikonnaeukko kertoi heille, eivätkä he tienneet mitään Veden Äitinsä kuolemasta.
"Miten sinä teet sen?" he kysyivät eräänä päivänä, kun hän komensi heidät ulos talosta keittääkseen yksin ruokaa. "Auringon lämmöllä," hän vastasi. "Ei," he sanoivat, "ei se sillä onnistuisi." Vihaisena eukko pieksi heidät ja heitti heidät ulos, ja he menivät suoraan joelle, sukelsivat, ja kaloiksi muuttuen uivat kosken pohjaan, jossa he tulivat suunnattoman suureen taloon. He kutsuivat. Kukaan ei vastannut. He menivät sisään. "Hieno talo," Shikiemona sanoi. "Minulla on tunne kuin olisin ollut täällä ennenkin," sanoi Iureke. He löysivät kaksi riippumattoa, kiipesivät niihin, nukahtivat, ja unessaan he näkivät äitinsä Huiio´n, Suuren Käärmeen. "Tämä on minun taloni, teidän talonne. Minä olen teidän äitinne," tämä kertoi heille. "Wanadi on teidän isänne: eikä suinkaan Kilpikonna ja Jaguaari. He tappoivat ja söivät minut. Minä elän nyt taivaissa. Jaguaari aikoo tappaa teidät ja syödä teidät. Teidän on tapettava hänet ennen sitä." He heräsivät, löysivät kurpitsapullollisen mustaa carutaöljyä, nukahtivat sitten ja näkivät jälleen unta. "Se oli minun kurpitsapulloni itseni maalaamiseen," he kuulivat. "Jos heitätte sen pois, tulevat joet nousemaan, ja niiden vedet peittävät alleen kaiken maan. Niitä jotka minut söivät on luvuton määrä, pienimmät mukaan lukien."
He heräsivät, ja palattuaan Jaguaarin taloon pyysivät Rupikonnaeukkoa laittamaan ruokaa. Keittääkseen hän komensi heidät ulos, mutta vain Shikiemona meni. Iureke piiloutui kattoon vakoilemaan. "Hyvä," eukko ajatteli, "he ovat poissa." Mutta kasarissaan hän näki heijastuksen nuoremmasta veljestä. "Mitä sinä siellä ylhäällä teet?" hän huusi; "Mene ulos!" "En minä voi," poika vastasi. "Minä olen kadottanut toisen silmäni enkä pysty liikkumaan. Mutta en minä katso. Minä katson kattoon." Hän oli kiinnittänyt toisen silmänsä niskaansa, ja tämä katsoi kun eukko avasi suunsa, puhalsi tulta kasarin alle, sitten kurkotti kielensä ulos ja veti tulen takaisin. "Päivällinen on valmis," eukko huusi. Iureke, asentaen silmän takaisin paikoilleen, tuli alas; Shikiemona tuli sisään, ja eukko lähestyi heitä suurten saksien kanssa. "Pojat! Antakaa kun leikkaan teidän tukkanne," hän sanoi. Mutta he hyökkäsivät hänen päälleen. "Oksenna se ulos!" he huusivat. "Oksenna se ulos vatsastasi!" Kauhistuneensa eukko yritti, mutta tukehtui. He repivät hänen kitansa, ja tuli pursusi ulos. (Sen takia rupikonnilla on niin leveä suu ja kaulassaan möykky joka menee ylös alas.) Iureke syöksyi tulen kimppuun, ja paloiteltuaan Rupikonnan he valmistivat hänestä muhennosta maustaen sen chilipippurilla. Kun he kuulivat Jaguaarin tulevan kotiin syömään, he menivät kiireesti ulos ja piilottivat tulen kahteen puuhun. Iureke piilotti puolet tulesta wishupuuhun, Shikiemona toisen puolen kumnuattepuuhun. Kun me haluamme tulta niin me muistamme tämän. Me otamme wishupuuta ja kumnuattepuuta ja hankaamme niitä yhteen. Välittömästi hyppää tuli niistä ulos. Nuo kaksi poikaa piilottivat sen meille noihin puihin. Tämän takia ihmiset syövät nyt hyvin.
(Marc de Civrieux: Watunna: An Orinoco Creation Cycle, San Francisco 1980)