| TAKAISIN / BACK |

Munro Chadwick jakaa suullisen kirjallisuuden elinolosuhteet karkeasti kolmeen kastiin:

I - Yhteisöt, joissa kirjoitustaitoa ei tunneta. Tällaisia yhteisöjä tunnettiin Polynesian saarilta ja Afrikasta aivan viime vuosisadan alkuun saakka.

II - Yhteisöt, joissa kirjoitusta käytetään vain rajattuihin sosiaalisiin, taloudellisiin tai maagisiin tarkoituksiin. Näin oli tilanne muinaisessa Irlannissa, missä vain ogamin kieli tunnettiin, samoin kuin riimukirjoitusten Pohjolassa.

III - Yhteisöt, joissa kirjoitustaito tunnetaan, mutta joissa pienten heimokielten suullinen perimä mahdollistaa “paikallisen” ja “oman” säilymisen virallisen, usein kolonialistisen kulttuurin puristuksissa. Tällaisista on runsaasti esimerkkejä Abessiniasta, Intiasta, Venäjältä ja Serbo-Kroatiasta.


KANSOJEN EEPPISET RUNOELMAT


Esipuheessaan maailmanrunouden antologiaan Yön häntäluu runoilija Gary Snyder kirjoittaa:

“On olemassa kaksi perustapaa oppia asioita: suora kokeminen tai kuulopuhe. Nykyään suurin osa siitä, mitä tiedämme on kuulopuhetta, jolle on tunnusomaista katoavan ohut kosketuspinta itse maailman kanssa. Opimme kirjojen, opettajien ja television kautta... Kovinkaan kauaa ei ole siitä kun kirjoitusjärjestelmiä ei vielä ollut, ja nuoriso omaksui maailmankatsomuksen, myytit ja rakenteet kuuntelemalla iltaisin pitkiä jännittäviä tarinoita tai lauluja. Nämä vanhat tarinat muodostavat sen pohjan, jota länsimaissa kutsutaan klassiseksi kirjallisuudeksi.

Täydellisen esikirjallisessa yhteisössä suullista perinnettä ei opetella ulkoa, vaan se muistetaan. Näin jokainen tarina on tuore ja uusi; kertojan tarkentaessa sielunsa silmillään uudelleen ja uudelleen syntyjen ja matkojen ja rakkauksien ja metsästysretkien kuvastoa. Teemat ja muodot toistetaan osana alati muuttuvaa kuvakangasta, jota kirjaillaan sekä tutusta että tutkimattomasta. Suora kokeminen, sukupolvesta toiseen, palautuu kerrottuun tarinaan. Osana tuota suoraa kokemusta on itse kuulijoiden piiri, joka mumisee kertosäkeet ja hyväksyntänsä, tai kuorsaa. Merkitys salamoi mielestä mieleen, ja nuoret silmät loistavat.

Monet eri puolilla maailmaa tunnetut suullisen perinteen yhteiset aiheet todistavat ainakin sen, että ihmiskunta nauttii samoista teemoista uudelleen ja uudelleen. Ne eivät ole nähtävissä osana jotain vertailevaa tutkimusta ihmiskunnan veljeydestä, vaan ne ovat syntyneet mielissä, vuorilla, virtaavissa vesissä - kenties karhun tai lohen suussa. Ihminen ja paikka sulautuvat yhteen.”

Kansojen eeppiset runoelmat muodostavat ihmiskunnan suullisen perinteen järkälemäisen rungon, jota voimme tarkastella suurenmoisena maailmanlaajuisena perintönä. Erityisesti tällaisia sankarirunoelmia tunnetaan Euraasiasta. Turkkilaisten ogutsien Dede Korkutin Kirja (Kitab-i Dede Qorquit) kirjattiin muistiin 1600-luvulla. Mongoliheimojen sankarirunoja, ulger, on kirjattu 1600-luvulta lähtien. Dzangarlauluja ja Han Harnagui runoja on tavattu lukuisina erilaisina versioina Mongoliasta, Tuvasta, Kalmukiasta ja Burjatiasta. Runomuodossa lauletut runot esitettiin aina öisin, ja tapahtumiin liittyi erilaisia seremonioita, suitsukkeita, maitouhreja, tuhkansirottelua ja dramatisointia. Sankari oli yleensä suunnattoman rikas tuhansine miljoonine kameleineen ja härkineen. Hänen hevosensa oli yliluonnollisen viisas, ja hänen vastustajanaan oli monipäinen hirviö mangas, joka asui piikkipensaiden ympäröimässä rautalinnassa. Hirviön sielut olivat piiloutuneet eri puolille linnaa, mikä teki taistelusta värikkään ja jännittävän.
Kaakkois-Siperian turkinkielisten tataaripaimentolaisten iltanuotioilla kuultiin usein soittimella säestettyjä eeppisiä tarinoita, joissa seikkailut tapahtuvat sekä fyysisellä että psyykkisellä tasolla. Eräs näistä eeppisistä runoista, Veri Mestariampuja ja Kureldei Mestariampuja, on ilmestynyt englanniksi Norman Cohnin kääntämänä saksan ja venäjänkielisten käännösten pohjalta. Runo onkin harvinainen esimerkki siitä, miten tulkinnan tulkinnan tulkinta saattaa yhä välittää jotain alkuperäisestä tulen äärellä esitetystä runosta.

Kiinassa harjoitettiin varhaisella keskiajalla tarinankerrontaa, jota ammattilaiset säestivät soittimilla ja teatraalisella näyttelemisellä. Näitä chukungtiao -balladeja esitettiin useimmiten seuraintaloissa ja esittäjinä olivat usein prostituoidut. Tunnetuin näistä pitkistä tarinoista on Kätkeytyneen Lohikäärmeen Balladi Chin dynastian (1115-1234) ajalta.

AINUJEN EEPPINEN PERINNE

Pohjoisen Japanin saarten ainut omaavat rikkaan suullisen runouden perinnön, joka käsittää kansantarinoita, lauluja, balladeja, ja useita pitkiä kertovia runoja. Näistä kenties merkittävin on 6000 riviä sisältävä Kutune Shirka, jota lausuttiin tulilla tai merellä lyömällä kepillä tahtia. Eeppinen runo kirjattiin muistiin 1920-luvulla sokealta vanhalta mieheltä Wakarpalta. Runo kertoo kultaisesta merisaukosta, josta ihmiset taistelevat samaan tapaan kuin muinaissuomalaiset sammosta.
Ainuilla parhaat runonlaulajat olivat naisia, jotka olivat myös usein shamaaneja. Ainu -naisten silmiinpistävän itsenäistä asemaa kuvaavat ne lukuisat eeppiset laulut naisista, joita on tallennettu muistiin ennen toista maailmansotaa. Ainujen eeppisissä runoissa, esittäjä kertoo tapahtumat aina minämuodossa. Vastaava tapa tunnetaan muualla maailmassa ainoastaan nenetsien yarabt -runoissa. Tämän arvellaan johtuvan Euraasian shamaanien tavasta antaa henkien puhua itsensä kautta istunnoissaan.
Runojen rivit muodostavat kukin “suullisen”, jossa on yhtäläinen määrä tavuja. Tämä helpottaa pitkän eepoksen muistamista. Lopputavut eivät kuitenkaan ole pakollisia.


BORNEON DAJAKIT

Borneon pääkallometsästäjien, dajakkien suullinen perinne käsittää laajan kirjon lauluja, jotka ovat ikivanhaa perimää. Esi-isistä vanhin, näkymätön Kheng on lukuisten laulujen sankari. Yliluonnollisista olennoista suurenmoisin on taivaissa asuva haukkapäinen sodanjumala Sin galang Burong. Häntä edustavat ja hänen kieltään puhuvat maan päällä asuvat linnut. Laulut Burongista saattavat olla hyvin pitkiä, yleensä yli kymmentuntisia.
Dajakkien merkittävimpiin juhliin kuuluu Gawe Pala, Pääkallojuhla, jota kutsutaan myös nimellä Gawe Burong, Lintujuhla. Yleensä päälaulajia on kaksi ja muut laulajat yhtyvät mukaan kuorona kertosäkeeseen. He kaikki pitävät kävelysauvoja sekä tömistävät jalkojaan “kävellessään”. Tässä rituaalissa jumala Klieng juotetaan niin humalaan, että hän pudottaa päänsä, jonka hänen vaimonsa sitten korjaa talteen. Samaan tapaan juottaa Altain shamaani alisen jumalan Erlik-kaanin humalaan.

Polynesialaisilla ja tseremisseillä on yhtäläinen merkitys sateenkaarelle, jota pitkin jumalat laskeutuivat alas maahan. Samanlaisista säikeistä ja värillisistä palloista valmistettua tietä nousivat kuolevaiset puolestaan ylös taivaaseen.
Fijiläisten eeppiset laulut kertovat usein muinaisesta kuningaskunnasta, josta heimojen päälliköiden sanotaan periytyvän. Esi-isien inspiroima näkijä Velema esitti tällaisen runon VäsoniLaweDua eli Sulkapää 30-luvulla Namuavoivoin kylässä.
H. Munro Chadwick tähdentää, että erityisesti rituaaleissa sielun matkasta kuolleiden maahan on niin silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä polynesialaisten, japa-nilaisten, siperialaisten ja tiibetiläisten suullisten tarinoiden kesken, että niillä on oltava “alkuperänsä jossain eteläisen Aasian aikaisemmassa sivilisaatiossa”. Huomion arvoista onkin, että Australian aboriginaaleilla on mittaamattoman laaja suullisen laulun perinne, jota ei ole vielä laajemman yleisön ulottuville saatettu.

Suomalaisesta perinteestä kirjoittaa runoilija Gary Snyder kauniisti:
"Näiden 40 000 vuoden aikana eivät ihmiset ole olleet erityisen itsetietoisia omista lauluistaan, myyteistään ja tarinoistaan, mutta viime vuosisadalta on olemassa muutamia valaisevia esimerkkejä siitä miten kansalliskirjallisuuden julkaiseminen saattaa valaa ihmisiin uskoa omaan identiteettiinsä. Otetaanpa esimerkiksi Suomi. Nuori lääkäri nimeltä Lönnrot kierteli jalan laajalti Suomessa keräten jäljellä olevia muistumia lauluista ja tarinoista joita ihmiset vielä lauloivat 19:nnen vuosisadan alussa. Hän kokosi aineiston yhteen enemmän tai vähemmän omavaltaisesti ja nimitti kirjan Kalevalaksi. Teoksesta tuli hetkessä Suomen kansalliseepos ja se auttoi suomalaisia pitämään puoliaan toisaalta ruotsalaisia ja toisaalta venäläisiä vastaan. Saattaa hyvinkin olla että Lönnrotin kesäisten matkojen ansiosta on olemassa valtio nimeltä Suomi."


KELTTIEN TARINANKERTOJAT

Muinaisina aikoina oli kelttiläisissä kylissä tapana aloittaa uusi vuosi kekrinä, tarinoinnilla jota jatkettiin joka yö aina toukokuulle, jolloin kesä teki paluun. Kertoja jatkoi tarinointia joka yö uudella tarinalla elehtien, huitoen ja liioitellen yleisön vastatessa naurunpurskahduksilla, jalkoja lattiaan hakkaamalla tai huokailemalla. Vieraileva professori kuvasi tarinankertoja Seania: “Sean, joka ei ollut käynyt päivääkään koulua, oli eräs oppineimmista ihmisistä kansojen kirjoittamattomassa kirjallisuudessa, hänen mielensä oli moninaisten perinteiden varasto, täynnä monimutkaisia sankaritaruja, sananlaskuja, riimejä ja arvoituksia. Hän oli itsetietoinen kirjallinen taituri. Hän nautti suuresti tarinoiden kertomisesta. Hänen kielensä oli selkeää ja elinvoimaista ja siinä oli voimakkaan kirjallisia piirteitä."
Vuosisatojen ajan oli tarinankertomisen taide filien elinkeino myös aristokraattien saleissa ja taistelukentillä. Filit olivat oppineita etuoikeutetun luokan jäseniä, suullisen kulttuurin vartijoita ja eläviä historian ja mytologian aarrekammioita. He kävivät läpi vähintään kahdentoista vuoden intensiivisen koulutuksen kehittäen muistiaan ja keskittymistään oppien kirjaimellisesti satoja tarinoita ja säkeitä, historioita ja sukupuita. Filien ohjelmistoon kuuluivat tarinat Tuhosta, Karjavarkaista, Oikeudenkäynneistä, Taisteluista, Kuolemista, Juhlista, Seikkailuista toisessa maailmassa, Karkaamisista ja Ilmestyksistä. Samaan aikaan he olivat runoilijoita, joiden oli kyettävä rakentamaan riimeistä toimiva loppusoinnullinen kokonaisuus.
Kelttien tarinankertojat ja runonlaulajat saivat tarinansa ja näkynsä vierailemal-la toisissa tajunnantiloissa ja “tuolla puolen” Heidän sanotaan kääriytyneen härän vuotaan hankkiakseen näkyjä ja vaipuakseen transsiin. Myös pimeyteen sulkeutumis-ta käytettiin näkyjen nostattamiseksi. Pyhä Patrik kielsi rituaalin, mutta lausuntoja käytännön jatkumisesta on 1800-luvun lopulle saakka.
Esikristillisen kelttiläisen kulttuurin kultakaudella Irlannissa filit olivat osa kolmesta perinteisestä ammattikunnasta, joista druidit ja bardit tunnetaan runoilijoita paremmin. Kato4isen kirkon valta sai druidit väistymään ammatistaan, ja bardeista monet ryhtyivät takinkääntäjiksi tai kulkureiksi. Filit onnistuivat säilyttämään toimensa aina 1600-luvulle saakka, jolloin kelttiläinen kulttuuri joutui Englannin hallinnon alle. Muutamia runonlaulajia on säilynyt aivan meidän päiviimme, sillä niihin, jotka matkustavat maailmojen välillä eivät ajan hampaat pure.

SANAN SYNTY

Intiassa kieli ja runous saivat alkunsa Brahman, luojan syvästä transsista. Brahma on vaitiolo, hiljaisuus. jossain sisällä liikahtelee ajatus, joka ilmentää itsensä lauluna, Vak -jumalattarena. Vak -jumalattaresta tulee itse kosminen energia, josta syntyvät kaikki alienergiat. Vak vastaa indoeurooppalaisessa kielitieteessä latinan vox-sanaa ja englannin voice-sanaa. jumalatar saa myös toisen nimen, Sarasvati, mikä tarkoittaa kukkivaa. Tänään hänet tunnetaan Intiassa runouden, musiikin ja oppimisen jumalattarena.
Tuon energiavirran alkuaikoina kieli oli vain siementavuja, bija-mantra, mystisiä ääniä, jotka muodostavat jumalten tosiolevaisen. Intiassa mantraamisen harjoittaminen, siementavujen pureskeleminen, käsitetään keinona päästä äänienergian perustasoon, kaikkeuden aistimiseen äänenä ja lauluna; tästä alkaa runous. Mantran mystisten kirjainten ja tavujen äidit, mairka, ja siemenet, bija, vastaavat pisteitä ihmisen omassa ruumiissa sekä pisteitä maailmankaikkeudessa. Mantraamalla herätetään nämä voimat unestaan. Mantran hokeminen kyllin kauan nollaa todellisuuden murentaen myös todellisuutta ja kokemista selittävän kielen. Sanskritin runousopissa sanotaan, että alkuperäinen runous on virtaavan veden ja puiden kahinan ääntä.
Hindujen perinteessä Ikuinen Sana on Aum, joka on kaikkien nimien ja muotojen alkuperä. “Aum - tämä tavu on koko maailma, menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus kaikki on vain sana Aum ... Tämä on kaikkitietämys. Tämä on sisäinen kuri. Tämä on kaiken alkulähde, sillä tämä on olentojen alku ja loppu.» (Mandukya Upanisadit)
Buddhalaisessa perinteessä tätä vastaa Sunyata, Täydellinen Tyhjyys. Buddhan suuri ymmärrys oli, että itsekeskeinen ajattelu ja puhe synnyttää keinotekoisia rajoja, jotka rikkovat elämän ja puheen spontaanin virran. Ymmärtäessään näiden itsekeskeisten rakenteiden tyhjyyden ihminen herää yhteistyöhön kaiken olevaisen kanssa.
Taolaisilla nimetön, täydellinen läsnäolo kaikissa nimissä on Tao. “Tao, joka voidaan sanoin ilmaista ei ole muuttumaton Tao. Nimi, joka voidaan määritellä ei ole muuttumaton nimi. Nimettömästä taivas ja maa syntyvät, nimellinen on kymmenentuhannen olion äiti.” (Tao te ching, suom. Pertti Nieminen).
Kreikkalaisilla Ikuinen Sana oli Logos, joka oli käsitteenä raamatullista Sanaa vastaava “Alussa oli Sana” mutta eriytyi pian tarkoittamaan “järjen valoa”. Tämä oli Martin Heideggerin mukaan eräs Sokrateen seuraajien suurista virheistä: “Ihminen on eläin, jolle Logos tarkoittaa järkeä ja tuomiokykyä.” Näin salasynnytettiin eurooppalainen hallitsemisen ja haltuunoton kielioppi. Jännittävä määritelmä tästä hämärtymisestä on Charles Olsonin: “Kieli toimii joko tapahtuvan toimijana tai tapahtuvan ajattelun toimijana.»
Muinaisskandinaavinen tarina totuuden etsijä Odinista kertoo, miten hän shamanistisesti uhrasi itsensä hirttäytymällä Yggdrasil-saarnipuuhun ja haavoittamalla itseään keihäällä. Yhdeksän pitkää yötä hän kärsi ja hänen piinattu ruumiinsa vavisutti maailmanpuuta katkaisten muutamia oksia ja pudottaen ne maahan. Viimein hän näki, miten pudonneet oksat olivat muodostaneet kuvioita, järjestäytyen salattuun geometriaan uudelleen ja uudelleen. Ensimmäistä värssyä seurasi toinen värssy, ensimmäisestä runosta syntyi toinen runo. Näin kehittyi riimukirjoitus muinaisille skandinaaveille. Riimut säilyttivät salatun luonteensa, hyvin harvojen oppiessa niitä koskaan käyttämään. Muinaisnorjan run tarkoittaakin salaista ja mysteeriä.
Suullisen vastakohta ei tässä ole kirjoitettu, vaan sellainen kirjallinen teksti, joka pyrkii määräämään, määrittelemään ja hallitsemaan maailmaa haluamatta osallistua siihen. Kuuma - kylmä. Suullisen ja kirjallisen kohtaamisen historiallisena esimerkkinä voisimme nähdä Amerikkaan tunkeutuneiden eurooppalaisten asenteen, jossa erämaa - wilderness - on pelottava ja vaarallinen, koska erämaasta puuttuu sosiaalinen ja uskonnollinen järjestys. Eurooppalaiset puritanistit katselivat erämaata mieluiten kaupungin muurien tai maatilan aitojen yli. Oli luonnollisesti olemassa myös psyykkinen muuri, muuri sisäistä villiyttä vastaan, alitajunnan kesyttämättömiä alueita vastaan, unia, seksuaalisuutta ja tiedostamatonta vastaan. Luonto oli Saatanan hallinnassa; villi luonto oli siis kesytettävä. Näin Pohjois-Amerikan villit erämaat valloitettiin Uuden Jerusalemin perustajien vimmaisella julmuudella.


JUMALTEN KIELELLÄ, ELÄINTEN KIELELLÄ

"Ensin minun on hieman istuttava, verryteltävä käsiäni, jotta väsymys kaikkoaisi. Minä vain kuuntelen, etsin sitä tarinaa minkä haluan kuulla. Istun odottamassa, että se ajautuisi korviini. Nämä ovat niitä tarinoita, joita kuuntelen kaikilla korvillani hiljaa istuessani. Minun on pidättäydyttävä kuuntelemasta takaani, kuunnellessani tienviertä; aistiessani nimeni ajelehtivan pitkin tietä; ne (minun kolme nimeäni) ajelehtivat minun majaani; minun on istuttava niiden päälle; voidakseni kääntyä kantapäilläni takaperin kuuntelemaan korvillani takaani, tunnen miten tarina kulkee kuin tuuli. Tarina ei seuraa mukana muualle. Sitten meidän nimemme kulkevat noiden ihmisten läpi; vaikka he eivät edes huomaa meidän seuranneen heitä. Sillä meidän nimemme ovat niitä, jotka ajelehtimalla saapuvat uuteen paikkaan. Vuoret sijaitsevat kahden erilaisen tien välissä. Miehen nimi kiertää vuorten takaa; ne nimet, jotka palaavat hän ottaa mukaansa."

Runo elää muutoksen manaamisen välineenä, alkuperäisenä loitsuna, joka manaa esiin syntyjä -kiertelemällä, kaartelemalla ja kuumentamalla. Runoilija elää shamaanina, näkijänä, jolla on välittävä ja parantava roolinsa yhteisössä. Shamaanirunoilija on Eliaden mukaan sairas mies, joka on selviytynyt hengissä onnistuttuaan parantamaan itse itsensä.
Tyypillisessä itseinitaatiossa uusi shamaani käy läpi tutun tietoisuutensa ja maailmankuvansa romahtamisen, ja hänet johdatetaan unenomaisiin näkyihin, joiden keskellä syntyy usein laulu tai laulujen kirma, joka pakottautuu ilmoille ilman minkäänlaista yritystä tai valmennusta. Näin kertoi Isaac Tens gitksan intiaanien initaatiosta.

Shamaanin ylimmäistä roolia on usein korostettu ja annettu ymmärtää, että shamaani on ainoa papillinen henkilö, joka heimossa käsittelee kuolemaa, parantamista ja ennustamista. Afrikasta tunnetaan lukuisia heimoja, joille seppä on läpeensä shamanistinen henkilö. Bambara-perinteessä “seppä takoo Sanan, kutoja kutoo sen, nahkuri käsittelee ja parkitsee sen”.
Sepän valmistautuessa työhönsä hän kutsuu luomisen neljää äitielementtiä, jotka ovat takomisessa läsnä: on astia vedelle, tuli on ahjossa, ilma tulee palkeista ja pieni kasa maata ahjon vieressä. Aloittaessaan työnsä hän koskettaa jokaista esinettä ja lausuu erityiset sanat. “Minä en ole Maa Ngala, minä olen Maa Ngalan edustaja. Hän on se, joka luo, enkä minä.” Sepän työkalut antavat muodon tuolle pyhälle kielelle ja määräävät hänen jokaista liikettään. Tässä kielessä ei ole kysymys tarinoista, vaan henkien lepyttämisestä, tulen ja raudan synnyttämisestä, salatun tiedon ylläpitämisestä sekä jatkamisesta. Tällainen suullinen perinne synnyttää aivan oman ihmistyyppinsä; puhutaankin seppien sivilisaatiosta, kutojien sivilisaatiosta, paimenten sivilisaatiosta, ja niin edelleen.
Unten ja näkyjen maailma ei käytännössä rajoitu pelkästään shamanismiin, vaan laajenee alueille, joilla kaikki ovat avoimia näkyjen ja laulujen lahjalle. “Kaikkien mustajalkaintiaanien laulujen sanotaan ilmestyneen unien tai ilmestysten kautta paitsi muilta heimoilta opittujen laulujen.”, kertoo C. Wissler. “Mies saattaa kävellä pitkin polkua ja kuulla linnun, hyönteisen, kiven tai jonkun muun laulavan; hän muistaa laulun ja julistaa sen erityisesti itselleen annetun. Mies saattaa saada laulun aaveelta samalla tavalla.»
On olemassa salattua laulua ja maallista laulua. Salattuja lauluja on kahdenlaista lajia: lauluja jotka on koottu maagisista tavuista, joilla on pelkästään maaginen tarkoitus, ja lauluja, joilla on kirjallinen sisältö.

Hieroglyfien välittämän salaisen laulun ymmärtämisen vaikeudesta kirjoittaa R.A.Schwaller de Lubicz:
“Salattua, maagista kieltä ei voi ymmärtää selittämällä tekstiä kirjaimellisesti. Kielen jokaisen tavun lausuminen vaikuttaa tärkeisiin hermoihin ja tapaan hengittää ... tiettyjen itsessään järjettömien tavujen ja sanojen lausumisella on psykologinen vaikutus. Faaraoiden tekstit ovat täynnään esimerkkejä maagisista litanioista, jotka perustuvat sanojen toistamiseen ääneen sekä sanaleikkeihin ... niiden siirtäminen meidän kielelle on mahdotonta, koska emme tunne tuon kielen lausumista.” Esimerkkejä pyhien tekstien lukemisen (lectio divina) syvemmistä tasoista, Sanan seitsemästä merkityksestä, seitsemästä soittimesta, jotka ottavat Sanan juhlien vastaan, on kaikissa papillisissa kulttuureissa Euroopasta Tiibetiin.
Maallisiin lauluihin kuuluvat kaikki mahdolliset laulut, joita lauletaan tuutulauluiksi, työlauluiksi nuotanvetoon, vasaroimiseen, riisinkylvämiseen, melomiseen, ratsastamiseen, metsästykseen; juhlalauluiksi, sotalauluiksi, maahanpanijaislauluiksi. Me voimme sisällyttää kaiken oman runoutemme näihin lauluihin.
Perimmäisin kysymys on, miten valmistat mielesi tullaksesi laulajaksi? Miten valmistat mielesi ollaksesi laulaja? Avoimuuden, sisäistyneisyyden, kiitollisuuden asenteella; mietiskelemällä, paastoamalla, kärsimällä ja repimällä päivittäisen sosiaalisen verkoston siteitä. Lainaan papagoja:
“Hän, joka haluaa laulua ei ajattele sanoja, ei säveltä. Hän pyrkii tyydyttämään Yliluonnollista. Hänen on oltava hyvä metsästäjä tai hyvä soturi. Kenties hänen tapansa miellyttävät henkiä. ja eräänä päivänä luonnollisessa unessa hän kuulee laulamista. Hän kuulee laulun ja tietää sen olevan haukka, joka laulaa hänelle suurista valkeista linnuista, jotka lentävät valtamereltä. Ehkä Pilvet laulavat tai tuuli tai karvainen punainen sadehämähäkki näkymättömällä köydellään. Sankaruuden palkkiona eivät ole henkilökohtainen kunnia tai rikkaudet. Palkkana ovat unet. Ken suorittaa sankaritekoja saattaa itsensä yhteyteen yliluonnollisen kanssa. Tämän Jälkeen, ei ennen, hän paastoaa ja odottaa näkyä.” Papagoilla on uskomus, etteivät näyt ilmesty arvottomalle, vaan ansiokkaalle, joka on nöyrä - tulee uni ja uni sisältää aina laulun.

Tutkija Howard Norman kertoo cree-intiaanien suhteesta tarinoihinsa:
“Cree-intiaaneille tarinat ovat eläinolentoja. joku saattaa kertoa tarinan elämänkerran, mikä on jo itsessään tarina, kuten toinen saattaa kertoa eläimen luonnollisen historian. Saatetaan kysyä, mitä tarinat tekevät kun niitä ei kerrota. Elävätkö ne kylissä? Kertovat ne toisiaan toisilleen? Taatusti tarinat elävät maailmassa etsien tapahtumia, joita lisätä itseensä. Myöhemmin tarina saattaa etsiä käsiinsä creen, asettua tuohon henkilöön joksikin aikaa ja tulla kerrotuksi jälleen maailmalle.
On olemassa molemminpuolinen riippuvuussuhde: jos ihmiset ruokkivat tarinaa oikein, niin tarina kertoo heille hyödyllisiä asioita elämästä.»

Tutkimusmatkailija Knud Rasmussen kirjoittaa iglulik- eskimosta: “nuoren, joka lähestyy shamaania, tulisi aina käyttää seuraavaa muotoa: takuj´umaqama, eli minä tulen luoksesi koska haluan nähdä.” Copper-eskimot nimittivät shamaanilaulajaa nimellä elik, hän jolla on silmät. Runoilijan silmä on työkalu, joka tuo esineiden ja tapahtumien säikeet fyysiseen näkökenttään.

SILMÄNKÄÄNTÄJÄ KIELEN PARANTAJANA

Paradoksi, joka suo kielelle sen mystisen voiman on siinä, että on käytettävä sanoja kuvaamaan sellaista mitä ei voi kuvata. Sanoinkuvaamattoman kieli on silmänkääntäjän kieltä, kielen lipsahdusten, heräämisen ja unen näkemisen, runoilijoiden, rakastavaisten ja mielipuolten kieltä.
Esoteerinen symboli hullulle on ‘0’, joka heijastelee ainetta hallitsevia ajattomia lainalaisuuksia. Hullu kuvataan huolettomana kulkurina, muotoaan muuntavana silmänkääntäjänä, joka koettelee kärsivällisyyttämme, ivailee tärkeilyämme ja haastaa käsityskykymme. Hullun käyttämä kieli on lörpötystä, äänteiden liturgiaa, sanaleikkejä ja vitsinvääntöä. Hän kääntää kielen nurin ja vapauttaa meidät logiikan vankilastamme. Hän käyttää kieltä tavoilla, jotka koskettavat sen alkuperäistä rytmiä, ja tekee kielestä läsnäolevaa, aivan kuin aikojen alussa.

Huichol-intiaanit tekevät joka vuosi pyhiinvaellusmatkan kerätäkseen peyotea. Heitä johtaa shamaani Ramon Medina Silva, joka selittää miten pyhiinvaellus pyhitetään:
“Meidän on muutettava kaikki, kaikki merkitykset, koska näin olivat asiat ennen muinoin, näin kaikki voidaan yhdistää... joten kun sanot “Hyvää huomenta,” niin tarkoitat “Hyvää iltaa.” Kaikki on takaperin. Sinä et kättele, vaan sinä tervehdit jaloilla. Sinä ojennat oikean jalkasi ravistamaan toverisi jalkaa. . . Sandaalit ovat kaktus. Sormet ovat piikit. Hiukset, ne ovat kaktuksen kuitu. Kuu, se on viileä aurinko.”
Nurinniskoin kääntämisestä, hölynpölystä ja lörpöttelystä on lukuisia esimerkkejä kaikilla alkuperäiskansoilla. Leikkimielisesti saatetaan käyttää eläinkieltä, läpsytellä käsillä veden pintaa, toistaa äänteitä niin kauan kunnes joku menee sekaisin, tai nimittää toisia eriskummallisin nimin. joka rypistää kulmiaan tai ottaa nokkiinsa häädetään toimittamaan asioitaan muuanne.

VIERAAN NÄKÖKULMA

“Minkä rajan me ylitämme lainatessamme toisen sanoja ikään kuin ne olisivat omiamme.” Ross Fuller

Antropologinen uteliaisuus itsessään merkitsee sitä, että antropologi kuuluu laajenevan kulttuurin piiriin. Vastakkainen kulttuuritilanne on sellainen, jolloin muiden kansojen tavat eivät juuri kiinnosta, vaan niitä yksinkertaisesti kunnioitetaan. Zenbuddhismissa on tapana sanoa ‘mise mono ja nai’ tarkoittaen ettei tämä ole sellaista minkä näytämme ihmisille. Ei radiohaastatteluja, ei äänityksiä, ei video tai elokuvakameroita, ei vieraita koulutustiloissa. Zen ei ole viihdettä. Zen on avointa kaikille, jotka haluavat siihen osallistua, mutta se ei ole viihdettä. Tällainen suhde on heimon jäsenillä omaan kulttuuriinsa. He näkevät heitä tutkimaan tulevat ihmiset kuin oudosti maan pinnalla vellovan massan. Voimme vain kuvitella, miten merkillisiltä meidän antropologiset tutkimuksemme näyttävät niistä, jotka kuuluvat luonnonkulttuuriin ja ovat syvästi juurtuneet omaan identiteettiinsä eivätkä epäile vähääkään muiden ihmisolentojen inhimillisyyttä.

Tohtori Jack Stauder on esittänyt seuraavat näkökohdat kriittiseen antropologiaan. Hän sanoo, että jos aiot opettaa antropologiaa, sinun on myös pystyttävä opettamaan oppilaillesi heidän oman kulttuurinsa toimintaperiaatteita, eli vähintään imperialismin ja kapitalismin kriittistä ymmärtämystä. Ellet saa tätä selväksi oppilaillesi, on sinun turha puhua heille xinguista. Ellet pysty selvittämään pankkijärjestelmää niin missä seisot? Stauder sanoo, että antropologin olisi kyettävä opettamaan sorretun kulttuurin jäsenille imperialismin toimintamalleja sekä käyttökelpoista taloudellista tietoutta niin pitkälle kuin nämä haluavat oppia. Tiedän ihmisiä, jotka eivät halua kuulla puhuttavankaan näistä länsimaisista ilmiöistä, mutta mikäli he haluavat niistä tietää on heitä autettava. On aina parempi olla tilanteen herra kuin sen uhri. Tohtori Stauder ehdottaa, että antropologin olisi oltava poliittinen aktivisti, ja että meidän olisi puututtava kansojen vapaustaisteluihin kaikkialla.
Amerikkalainen runoilija Jerome Rothenberg kertoi kohtaamistaan kysymyksistä lähtiessään kääntämään seneca- intiaanien runoutta valtakielelle. Intiaanit, joiden kanssa hän asui, kutsuivat valkoisia “nuoremmiksi veljiksi” ja itseään “todellisiksi ihmisiksi.” Ymmärtääkseen tällaista käsitystä Rothenbergin oli opittava ymmärtämään intiaanien totuutta ja kyseenalaistamaan omansa. Hän ymmärsi, että “nuoremmat veljet” tarkoitti sellaisia, jotka eivät kunnioittaneet vanhojen lakia siitä, että maa oli kaikille yhteistä, vaan mellastivat maassa ja anastivat maata häiriten luonnon ikivanhaa tasapainoa. “Todelliset ihmiset” eivät ole unohtaneet, mitkä asiat ovat missäkin suhteessa maahan. Maahan sidottuna hänen on ymmärrettävä itsensä tuon todellisuuden perijäksi ja kantajaksi.
Syvemmälle päästessään Jerome Rothenberg ymmärsi, kuinka monista elementeistä koostuikaan tällaisten ihmisten runo, joka on foneettisia ääniä ja äännähtelyjä, musiikkia, tanssia, eleitä ja elehdintää, tapahtumia, pelejä, unia. “Jokainen hetki on ladattu. Kaikella pintaan tulevalla on merkityksensä. Mikään ei ole sattumanvaraista.”

Maaliskuussa 1902 oli amerikkalainen tutkija Alfred Kroeber Needlessa Kaliforniassa. Hän kertoo: “Ahakwihyewaista, hiekalla peitetystä mohavetalosta me löysimme InyoKutaveren, mikä tarkoittaa Kadonnutta Takaa-ajajaa... Hän jatkoi kertomustaan kuusi päivää, kolmesta neljään tuntia päivässä, Jack Jonesin kääntäessä ja minun kirjoittaessani muistiin. jokaisena iltana hän kuvitteli, että kertomus loppuisi seuraavana päivänä. Hän sanoi, ettei ollut koskaan kertonut tarinaa yhteen menoon alusta loppuun. Useita kertoja hän oli kertonut öisin katkelmia mohaveyleisölle, kunnes viimeinenkin heistä oli kellahtanut uneen. Kuudennen päivän päättyessä hän sanoi jälleen, että seuraavana päivänä kertomus päättyisi. Mutta minulla oli asiaa Berkeleyn yliopistoon, joten keskeytin istunnot ja kerroin palaavani viimeistään seuraavana talvena. Seuraavana talvena oli lnyoKutavere kuollut ja näin on tarina yhä kesken... Hän oli täysin sokea. Hän oli keskivertomohavea lyhyempi, laiha, lähes iätön, harmaat hiuksensa pitkät ja takkuiset, piirteensä terävät, hienostuneet.. Hän istui talon keskilattialla kaikki ne kuusi päivää, jolloin istuntomme jatkuivat. Hän istui liikahtamatta, ei jalat ristissä vaan niiden päällä, polttaen kaikki savukkeet, jotka hänelle toin. Hänen perheenjäsenensä istuivat ympärillä ja kuuntelivat, tai tulivat ja menivät askareitaan hoidellen.”

NUOLENTEKIJÄN TARINA

“Jos nuoli on kunnolla tehty, on siinä hampaan jäljet. Niistä sen tunnistaa, hampaan jäljistä. Kiowat valmistivat hienoja nuolia ja oikoivat ne hampaissaan. Sitten he jännittivät ne nuoliinsa nähdäkseen olivatko ne suoria. Olipa kerran mies ja hänen vaimonsa. He olivat Yöllä kahdestaan tiipiissään. Tulen valossa mies valmisti nuolia. jonkin ajan kuluttua hän havaitsi jotakin. Tiipiissä oli pieni rako siinä, missä kaksi vuotaa oli ommeltu yhteen. joku seisoi siellä ulkopuolella sisään katsellen. Mies jatkoi työtään, mutta sanoi vaimolleen: “Joku seisoo ulkopuolella. Älä pelkää. jutellaan vain rennosti, kuin ei mitään olisi tapahtunut.” Hän otti esiin nuolen ja suoristi sen hampaidensa välissä, kuten pitikin, jännitti nuolen jouseensa ja tähtäsi ensin tähän suuntaan ja sitten tuohon suuntaan. ja koko ajan hän puhui kuin olisi puhunut vaimolleen. Mutta näin hän puhui: “Minä tiedän, että sinä olet siellä ulkopuolella, sillä minä tunnen sinun silmäsi minussa. jos olet kiowa, sinä ymmärrät mitä olen sanomassa, ja sinä kerrot nimesi.” Mutta vastausta ei tullut ja mies jatkoi samaan tapaan tähdäten nuoltaan eri suuntiin. Viimein hänen tähtäyksensä pysähtyi paikkaan, jossa hänen vihollisensa seisoi ja hän laski nuolen vapaaksi. Nuoli osui suoraan vihollisen sydämeen.”
(N. Scott Momaday kertoi lapsena kuulleensa tämän tarinan monen monta kertaa isänsä kertomana.)

KANSANRUNOUDEN POLITIIKKAA

Mitä Platon vastasikaan teatterintekijöille näiden pyytäessä lupaa näytellä hänen tragedioitaan: ‘Hyvin mielenkiintoista, hyvät herrat, mutta minun on kerrottava teille jotakin. Me itse olemme synnyttäneet tänne kaikkein suurimman tragedian. Sen nimi on Valtio. “
Se, mitä kutsumme sivilisaatioksi, on varhainen ja epäkypsä valtakulttuurillinen järjestelmä eli monokulttuuri. Mitä kutsumme primitiivisyydeksi on kypsä järjestelmä, jolla on syvät juuret tasapainoon ja jatkuvuuteen. Primitiivinen kulttuuri tuntuu pystyvän suojautumaan kaikkea muuta vastaan, paitsi valkoista sokeria sekä rahataloudellisia kauppasuhteita; alkoholia, kerosiinia, nauloja ja tikkuja.
Sivilisaatio on noin 8000 vuotta vanha. Luokkayhteiskunnat sekä luokkajakoon perustuvat kirjalliset yhteiskunnat ovat katoavan pieni osa ihmisen kokemuksellista historiaa. Kirjallisuuden edustaessa vielä mitättömämpää osaa, koska vasta viimeisellä vuosisadalla on missään sivistyneessä maassa ollut mainittava määrä lukutaitoisia. Näin ollen kuuluvat kansanrunouden tutkimuskohteet eli suullinen perinne - balladi, kansantaru, myytit ja laulut - ihmiskunnan tärkeimpiin kokemuksiin.
40 000:nnen vuoden mittakaavassa me kaikki olemme yhtä. Me olemme kaikki primitiivisiä, vähennetään sitten tuhat vuotta tai lisätään kaksituhatta. Tästä näkökulmasta Homeros ei ole perinteen aloittaja, vaan perinteen päättäjä. Homeros keräsi arviolta kahdeksantuhannen vuoden suullisen perinteen ja lähetti nuo myytit eteenpäin muutamiksi tuhansiksi vuosiksi niin, että meillä on tänään Ajax pesupulveria ja Hercules -räjähdysainetta.


KIRJALLISUUDEN VALOMERKKI

“Saisiko olla vielä muutama lause ennen valomerkkiä?” - James Joyce

Kauan ja perusteellisesti ovat maalaustaide, kuvanveisto ja runous vaeltaneet erillään alkuperäisestä kodistaan, nimittäin esityksestä, tapahtumasta. “Kirjallisuus on kommunikaatiota ja syvästi koettujen tunteiden jakamista.”, kirjoittaa kenialainen runoilija Okot p’Bitek. “Kaiken kirjallisen toiminnan tarkoituksena on oltava varmistaa yhteys laulajan ja yleisön, tarinankertojan ja kuuntelijoiden välillä. Näin ollen ei kirjallisuutta voida tarkoituksenmukaisesti tutkia, koska tunteet, ei tieto, ovat kaiken ilmeikkään toiminnan päämäärä. Kouluissamme ja yliopistoissamme on kirjallisuudesta tehtävä festivaali, mitä se on maaseudullakin. Antakaa ihmisten laulaa ja tanssia, antakaa heidän kertoa toisilleen tarinoita ja tehdä teatteria pelkästä tekemisen ilosta.”
Taiteen ja elämän keinotekoisten rajojen murentamista ajava avantgarde - dadasta ja futuristeista happeningiin, Tristan Tzarasta John Cageen - perustuu löytämiselle, ilolle, naurulle, leikille, vapaalle yhdistelylle, kaiken kaikkiaan hyvin alkukantaista ja alkuperäistä puuhaa. Avantgarden keskeinen pyrkimys on yksiulotteisen korvaaminen moniulotteisella; että ooppera, melu, rillumarei, runous, slangi, hengitys, kivellä kiveen hakkaaminen ja vedellä rummuttaminen ovat samanarvoista taiteellista toimintaa, jonka harjoittaminen ei vaadi professuureja tai prosessoreita, organisaatioita, elektroniikkaa.
“Ajatus syntyy suussa,” sanoi Tristan Tzara, joka esitti dadaperformansseissa Cabaret Voltairessa afrikkalaisen ja oseaanisen runouden antologiaa Poemes negres. Dada sysäsi eteenpäin useita erilaatuisia suuntauksia, kuten tapahtumat, meditatiiviset ja tantriset työt, maataiteen, transsiin ja hurmioon suuntautuneet unityöt, vartalon ja ruumiin taiteena, shamanistisen parantamisen, eläinkielillä puhumisen ja niin edelleen. Näiden materiaaleina oli alkuperäiskansojen ja -heimojen riiteistä ja menoista lainattuja elementtejä.
Varsin mielenkiintoisia seurauksia on tällaisella perinteiden kierrättämisellä ollut musiikin ja multimediakulttuurin alueille. Arkaainen ja digitaalinen ovat viimeisinä vuosikymmeninä kulkeneet rinta rinnan taiteissa, tieteissä, musiikissa, tatuoinneissa, elokuvassa ja kirjallisuudessa. Kokeellisessa musiikissa ja teatterissa on saavutettu sellaisia kutkuttavia, ekstaattisia tilanteita, joita katsellessa ulkopuolinen luulee saapuneensa ajasta nyrjähtäneeseen paikkaan tai Artaudin innoittamaan teatteriesitykseen. Nämä ovat tietoisesti hakeneet rituaalinomaista yhteyttä korkeampiin voimiin pyrkien alitajuisten voimien herättämiseen osallistuvassa yleisössä. Uuden kielen luominen, kuten Mallarmen, Majakovskin, Joycen, Poundin, Olsonin, Zukofskin kirjallisuudessa, on synnyttänyt uusia muotoja, taidesuuntauksia, kuten dada, vastakulttuureja, kuten punk ja rap, jotka puolestaan lisääntyvät ja jakaantuvat kuin kanit ulkoluodolla.

Martin Buber kirjoittaa:
"Bretonilaiset uskovat demoniseen kirjaan. Sillä on erilaisia nimiä, jokaisella seudulla omansa. Quimperissa sitä kutsutaan Ar Vif’ ksi, mikä tarkoittaa elävää.
Se on valtaisa kirja. Kun se seisoo pystyssä, on se miehen korkuinen.
Sivut ovat punaiset, kirjaimet mustat.
Mutta, ken menee sen kirjan luoja avaa sen, ei näe muuta kuin punaista. Mustat merkit tulevat näkyviin vasta kun on taistellut Vif’n kanssa ja selättänyt sen.
Sillä tämä kirja elää. Eikä se anna itseltään kuulusteltavan. Vain hän, joka voittaa sen, repii siltä sen mysteerion.
Hänen on työskenneltävä sen kanssa kuin jukuripäisen hevosen kanssa tuntikausia, kunnes hän yltäpäältä hiessä seisoo sen edessä ja lukee tuota kirjaa, jonka on kesyttänyt. Se on vaarallinen kirja. Se kiinnitetään paksulla riippulukolla ja sidotaan kahleilla paksuimpaan parruun. Parrun on oltava varpattu.
Ken on nujertanut Vif’n tietää demonien salatut nimet ja tietää miten käskeä niitä.
Hän ei kävele kuten muu maailma. Hän epäröi jokaisella askelella, sillä hän pelkää astuvansa sielun päälle. Hän on kokenut jotakin.
Minä luulen, että jokainen todellinen kirja on Ar Vif. Todellinen lukija tietää tämän, mutta vielä rankemmin todellinen kirjailija - sillä vain todellisen kirjan kirjoittaminen on vaarallista taistelua ja valloittamista. Monet kadottavat rohkeutensa puolitiessä ja työ, jonka hän aloitti mysteerion merkkejä lukemalla päätyy hänen tyhjiin mielivaltaisiin kirjaimiinsa. Tässä kirjoilla kansoitetussa maailmassa on olemassa vain vähän todellisuutta."

MAAN RUNOUS

“Kirja on yhtä vanha kuin tuli ja vesi.” Edmond Jabes

Sekä Gary Snyder että Jerome Rothenberg puhuvat maanalaisesta alakulttuurista Illuminati, joka Trois Freren kalliomaalareista lähtien on vaikuttanut virallisen historian sydämessä. Sivilisaation sisällä vaikuttaa vaihtoehtoisten perinteiden jatkumo, joka on omistautunut magialle, myyteille, unille, maalle, luonnolle, rakkaudelle. Itse käsittäisin tämän mielelläni ihmiskunnan sisäiseksi historiaksi.
Läntinen sivilisaatio on tullut käännekohtaansa ja on asettumassa kasvotusten oman alitajuntansa kanssa. Sivilisaation pyrkimyksenä on kaiken aikaa ollut luopua menneisyydestään ja tuhota se; siirtää psyykestämme ja lihastamme “vanha” ulos uuden alta. Uskonto ja valtiot sellaisina kuin tunnemme ne lapsuudestamme ovat molemmat hyvin sotaisia, hyvin absoluuttisia järjestelmiä, joilla on tuntunut aina olevan kiire rajoittaa ja ohjata ihmisjoukkoja, tarve olla enemmän kuin itse, suurempi kuin sanoma. Uskonnon mallina on vaatettaa ja jynssätä puhtaaksi villi Aatami ja villi Eeva, jotta heitä kehtaa näyttää heidän palatessaan paratiisiin. Ihmisestä on tehtailtu ulkokultainen, sivistynyt versio, vaikka hän on sisältä sama kuin vuosituhansia sitten.
Pitäisikö palata alkukantaiseen elämään tai tajuntaan, jotta ymmärtäisimme alkuperäisen ihmisen perimän itsessämme. Saattaa olla, että tunnistamme tämän ihmisen suurenmoisen herkkyyden, näön kirkkauden ja löytämisen riemun varhaisesta lapsuudestamme. Saattaa olla, että tunnistamme alkuperäisen kokemistamme huippukokemuksista ja satoreista.