| TAKAISIN / BACK |

Nanny Cedercreutz

NEITI MILLA LUND
JA AHNAS,
HÄNEN KOIRANSA

Riimikronikka armon vuodelta 1916

Siluettikuvitus
EMIL CEDERCREUTZ

Suomennos
Tarmo Manelius
Palladium Kirjat

Ruotsinkielinen alkuteos
Fröken Milla Lund och
Fiken, hennes hund (1919)
Copyright Palladium Kirjat
Painopaikka Palladium 1996
ISBN 952 - 9893 - 09 - 4

Johdanto

Agneta Rahikainen

Nanny Cedercreutzia luetaan tänään tuskin lainkaan. Silti hänen tuotantonsa käsittää niinkin paljon kuin kolmetoista kaunokirjallista teosta. Tunnetuin hän on matkakuvauksistaan jotka perustuvat hänen kokemuksiinsa Euroopassa. Hänet tunnetaan myös kotiseutukuvauksistaan, joissa hänen voimansa kirjailijana tulee ehkä parhaiten esiin. Ironisen etäisellä otteella hän kuvaa olosuhteita ja ihmisiä joita hän on kohdannut tapahtumarikkaan elämänsä aikana. Usein tuovat hänen henkilökuvauksensa mieleen Albert Engströmin; kouluttamaton mutta nokkela maalainen nähtynä rehellisin mutta rakastavin silmin.
Nanny Cedercreutzin elämänkulku on hyvin merkillinen. Hän syntyi vuonna 1866 Cannesissa, jonne hänen vanhempansa insinööri Alexander Lagerborg ja tämän vaimo Nanny olivat asettuneet talvehtimaan. Heidän Sveitsiin suuntautuneen häämatkansa aikana oli miehellä todettu keuhkotuberkuloosi ja pariskunnan mielestä Cannesin miellyttävä ilmasto saattaisi helpottaa hänen sairaudentilaansa. Pienen Nannyn syntyessä kuoli hänen äitinsä lapsivuoteeseen ja tyttöä ryhtyi imettämään ranskalainen nainen. Viisivuotiaana sai Nanny uuden kotiopettajattaren, Amalia Tigerhjelmin, joka myöhemmin avioitui Alexander Lagerborgin kanssa. Nannyn elämän alku oli siis lievästi ilmaisten dramaattinen.
Hän kasvoi erittäin itsenäiseksi lapseksi; hän oli seitsemästä siskoksesta vanhin. Nuorena naisena asetti hän korkealle oman vapautensa ja mahdollisuutensa maailman valloitukseen. Hän ei varmaankaan ollut koskaan mikään naisasianainen, sillä häneltä puuttuivat sekä sosiaaliset että poliittiset sitoumukset. Sen sijaan rikkoi hän sukupuolinormeja omalla persoonallisella tavallaan. Hän korosti yksilön omia mahdollisuuksia selviytyä maailmassa sukupuolesta riippumatta. Tämä näkyy selvästi hänen julkaisemattomissa nuoruudenpäiväkirjoissaan joita säilytetään Svenska litteratursällskapetin arkistoissa. Niissä nousee esiin itsepäinen ja voimakas nainen jonka suuria intohimoja ovat vuoristokiipeily ja vaeltelu Norjassa ja Sveitsissä. Taloudellisesti etuoikeutettuna naisena hänelle oli itsestäänselvyys että hän ryhtyy opiskelemaan, mihin myös hänen isänsä häntä kannusti.
Kirjailijaksi on Nanny Cedercreutzilla hyvin epätavallinen koulutus. Yhdeksäntoista vuotiaana hän matkusti Genéveen oppiakseen ranskaa. Siellä hän kiinnostui matematiikasta ja osallistui matematiikan ja fysiikan luennoille paikallisessa yliopistossa. Nuoruudenpäiväkirjassaan hän kirjoittaa herättäneensä huomiota ainoana matematiikkaa opiskelevana naisena yliopistossa; sen sijaan fysiikassa oli tilanne toisin. Nannyn lisäksi osallistui fysiikan luennoille useita venäläisiä lääketieteen naisopiskelijoita; heitä muut opiskelijat pitivät kuitenkin nihilisteinä. Oltuaan vuoden Genévessä muutti Nanny Tukholman korkeakouluun jossa hän jatkoi opiskelujaan matematiikassa ja fysiikassa vuosina 1886-1889. Hän päätti fysiikan opintonsa väitöskirjaan joka käsitteli vuorisuoloja, Études sur la variation des indices de réfraction et de la densité du sel gemme sous l´influence de la température, 1888. Tämän jälkeen jatkoi hän matematiikan opintojaan Sorbonnessa.
Sekä matematiikan opinnot että vuoristokiipeily loppuivat Nanny Lagerborgin mennessä naimisiin lääkäri Emil Cedercreutzin kanssa - tätä ei tule sekoittaa hänen samannimisen serkkunsa, kuvanveistäjän ja siluettitaiteilijan kanssa. Kymmenen avioliittovuoden jälkeen ilmestyi Nanny ensimmäinen kirja, nuorisokertomuksia Arabellas resor berättade för ungdom af Ala, 1912. Matkakertomuksissaan Från alp och hav (1914) ja Vandringslust (1935) käy hän läpi vastoinkäymisten värittämää nuoruuttaan. Maalaillen hän kuvaa luonnosmaisia tapahtumia ja niitä maisemia joita hän oli nähnyt Euroopan matkoillaan. Pääpaino kirjoissa on luontokuvauksilla. Kotiseutukuvauksensa, kuten Gåbbar och gummor (1917) ja Snällt och ilakt (1925) julkaisee hän salanimellä Bengt Ivarson, luultavasti pitääkseen kirjat erillään vakavammasta kirjailijaminästään.
Pieni runo, tai riimikronikka kuten hän sitä itse kutsuu, Fröken Milla Lund och Fiken, hennes hund (1919), kuvataiteilija Emil Cedercreutzin silueteilla, kuuluu hänen tuotantonsa merkillisyyksiin. Runo kertoo kappaleen kulttuurihistoriaa vuodelta 1916, eikä sitä voida ymmärtää ilman katsausta tuon ajan historiallisiin tapahtumiin Suomessa. Riimikronikka on surullinen tarina yksinelävästä saidasta neidistä joka hankkiutuu eroon uskollisesta setterikoirastaan Hektorista, koska se tulee liian kalliiksi ja syö liikaa. Ankeiden aikojen takia sikurilla korvataan kallis oikea kahvi, mutta siihen ei neiti Milla Lund alennu. Jotta hänellä olisi varaa tähän ylimääräiseen nautintoon on koiran palkkana että "pyssy kerran pamahtaa." Tämän tilalle hän hankkii seurakseen pullean sylikoiran joka on vähäruokainen. Sylikoira Fikenillä ei ole Hektorin rohkeaa luonnetta ja niinpä se vetää puoleensa kaikenkarvaisia kutsumattomia vieraita kiimaisista uroskoirista varkaisiin ja rosvoihin. Sylikoiran katkeraksi kohtaloksi tulee päätyä päivälliseksi kiinalaisen pöytään. Vuonna 1916 siirsivät venäläiset viranomaiset yli 2000 kiinalaista Suomeen pakkotyöhön linnoituksiin, rautatietyömaille ja metsänhakkuuseen. Valtaosa kiinalaisista oli luultavasti n.k. hung-kiinalaisia, enemmän tai vähemmän rikollisia jotka pakkosiirrettiin kiinalaisista vankiloista Helsinkiin ja ympäristöön, jossa suuria määriä työvoimaa tarvittiin ennen kaikkea metsänhakkuuseen ja linnoitustöihin. Harry Halén on teoksessaan Kulkumiehiä (1986) selvittänyt kiinalaisten elämää ja kohtaloita Suomessa vuosina 1916 ja 1917. Loputon määrä tarinoita kiinalaisten tavasta hyödyntää sammakoita, matoja, rottia ja koiria ravinnokseen oli liikkeellä noina aikoina. Mikäli nähdään ne sosiaaliset olosuhteet joissa kiinalaiset elivät on hyvinkin ymmärrettävää että he tarvitsivat ylimääräistä ravintoa. Mutta paikallisilta asukkailta he saivat erittäin vähän ymmärrystä osakseen. Heitä pidettiin sivistymättöminä villi-ihmisinä, jotka tekivät elämän epävarmaksi maaseudulla. Eikä sekään että he olivat vankeja kiinalaisista vankiloista tehnyt asiaa yhtään helpommaksi.
Juuri tämän asenteen aasialaisia kohtaan päästää Nanny Cedercreutz valloilleen riimikronikassaan. Hän ei ole helläkätinen heitä kuvatessaan: "Väki näyttää rumenneen! Vinot silmät, palmikoita, rumat nenät, katsos noita, talsivat kuin apinat, laihat, pienet, virnuvat." Nykypäivän lukijan saattaa olla vaikeaa sulattaa tällaista polkevaa asennetta, joka mitä ilmeisimmin oli kuitenkin vallitseva noina aikoina, jolloin yhteydet suomalaisten ja aasialaisten välillä olivat täysin poikki. Että neiti Milla lopulta jää ilman sylikoiraansa ei mielestäni merkitse sitä että hän olisi ollut sivistymättömien barbaarien uhri. Hänen ystävänsä Amanda varoitti häntä: "Milla, madot, raa´at kalat, pakanain on herkkupalat, ja koiran liha maukkainta." Silti hän jättää koiran naruun kytkettynä kuistille yöksi, kuin tarjottimelle nälkäisen kiinalaisen tulla.
Pieni riimikronikka on lukemisen arvoinen ennen kaikkea menneen ajan dokumenttina, joka monella tavoin on ajankohtainen myös tänään. Nanny Cedercreutzin tarkoitus oli tuskin ankkuroitua sosiaaliseen tilanteeseen, mutta hän osoittaa hyvin selvästi vallitsevaa ymmärtämättömyyttä kansojen ja ihmisten välillä. Traagisinta on että meidän asenteemme ulkomaalaisia kohtaan on tuskin paljoakaan muuttunut kahdeksassakymmenessä vuodessa. Mutta voidaan myös kysyä kumpi saa sympatiat puolelleen, nälkäinen kiinalainen joka saa syödä kupunsa täyteen vai arka sylikoira surullisine kohtaloineen.

***

Agneta Rahikaisen artikkeli Nanny Cedercreutzista, "Nanny Cedercreutz - författare, matematiker och bergsbestigare" ilmestyi Källan-lehden numerossa 1/94. Johdannon suomensi J.K.Ihalainen.


Tuolla huojuu kaislat rannan
köynnöstäen niemen sannan;
kunnaan koivut lehvin syvin
vaahteroita kietoo hyvin.
Mökki vaaleenpunainen
alla lehväin suhuisten
Neiti Milla Lundin on,
koiransa on peloton.

....

Milla, kalvaan näköinen,
ääneltään on hiljainen.
Hektor, musta setteri,
mahtavasti bassotti.
Neiti kirjoi uutterasti
ikkunassa iltaan asti
lehdet, rungot kankaaseen.
Mieleen muistot kuvineen
milloin hymyin häilyivät,

...

milloin kaihoin säilyivät,
kaipuun tuska viipyi tovin,
huokaavana aaltos povi.
Yöt hän tyynnä unin vienoin
uinui nuoruushaavein hienoin.
Hektor-koira hoiti vahdin,
määräs koko seudun tahdin.
Vaikka oli eläin, niin
suuttui kehnoon meininkiin.
Huligaanit havaiten
Hektor haukkui raivoten.
Valppaan koiran rähinät
hääti retkut röyhkeät.


...

Kun sai palkaks emännältä
paijailuja, enemmältä
tuntui koiran riemu, ja
häntä huiski innolla.
Milla, tyynen onnen päivät,
suloiset, oi taakses jäivät!
Mutta sydämeen kun juurtuu
tuskan siemen, pian se suurtuu.
Hektor kiltin huiskein muistaa,
ihmismieli juoniin luistaa!
Milla, kalvaan näköinen,
nautti iltakupposen,
seitsemännen kupin kai
päivän mittaan juoda sai -,
Hektor lieden lähellä
nautti puuron tähdettä,
Millan silmät pahoin vettyi,
kun hän kahvin hintaan pettyi,
muisti kahvihetket hyvät,
tuntui sydäntuskat syvät:

...

"Enpä sotke," tuumii Milla,
"kahviani sikurilla.
Priima nautinto kun pysyy,
muusta säästöä se kysyy."
Millan katse silloin niin
sattuu kunnon Hektoriin.
Miete matosena potkii.
Hektor kamalasti hotkii.
Milla, kalvaan näköinen,
pohdiskelee juonien:
- sylikoira pulmaan tähän
auttais, söisi pullaa vähän.
Kaiken menneen pois hän häätää,
koiran julman lähdön päättää.
Ystävä sen palkan saa,
pyssy kerran pamahtaa.
Milla, kiittämätön, kurja,
kohtalos voi olla nurja!

* *
*

....

Muhvimainen, ruskea,
säikkyy elon kolhuja,
pullea on, vähän syöden,
- neidin rahat antoi myöden -
se on tyttökoira pieni,
nimekseen se "Ahnas" tiesi.
Kiltisti se hihnassa
kulkee Millan mukana.
Haukuntaa se inhoo aina,
elon ohjeen mieleen painaa:

...

pysy hiljaa, väisty vaan,
muuten sua pian potkaistaan.
Kauniin Ahnaan maine nyt
tienoolle on kiirinyt.
Kavaljeerit kyläillen
kulkee saattueena sen

...

promenaadin hetkinä.
- Neiti alkaa ärtyä!
Jos hän mielii ulkoilla,
esiin puikkii koiria,
mustat, valkeet, keltaiset,
dogit, rakit kummaiset.

...

Jos hän keppiänsä käyttää,
irvihampaita ne näyttää!
Uusi kuu on keveä,
kuin ois ruusupilveä.
Illan rauha särkyy, voi,
koirakuoro ulinoi.
Yksi kurja rapun alla
kertoo tuskaa ulvonnalla,
kaikki puskat lähettää
pitkää hornan ölinää!
Syreenit ja ruusustot,
lehviköt ja katveikot,


...

vehmas caprifolium
pian on pandemonium!
Milla, kalvaan näköinen,
potee vaivaa hermojen.
Muttei pääty kauhut nuo,
kohtalo se lisää suo.

* *
*
Käskyn kun toi julmat hullut;
ukkosjylyin on se tullut.
Koko tienoo myllerretään,
apuun kun ei löydy ketään,
metsä tuhon alle jää.
Suoja, katve häviää.
Armottoman hakkuun tie
laulut, sulon, suhut vie.
Roskajoukon kaikkialta
värvännyt on rahan valta.
Tuhansin se tultuaan
hakkaa paljaaks kurjan maan.

....

Kunnaat, vehmaat vällyt ennen,
raastetaan, on noiden mennen
harmaat paasiläjät vain,
- missä taivaanrantaan sain
riemuin nähdä metsää ain,
erämaa on, rusehtain.
Ilkitöissä aina ovat
hakkuumiehet, kelvottomat,
eikä mikään rauhaan jää,
sakki rikkoo, rellestää.
Harmittaa jo kirot moiset,
perkelettä miehet toistaa,
perkele se yhtenään
lipsuu heidän kieliltään.
Perkele se sointuu niin
aamuin, illoin rukouksiin.
On kuin itse Pirun luoma
huligaani, hornan kuoma!
Vaivaa nämä herrat vihaa,
loikoo päivin pitkin pihaa,


...

kortteja he läiskii yön,
tienistit he tuhlaa työn.
Nauriit, herneet, perunat
ilmaiset on, luulevat,
pelloilla, ja sängystäkin
vievät rahat, kellon, täkin.
Raa´at miesten tavat ovat,
kunniatta, kelvottomat,
tappelevat yhtenään
puukoin, sahoin, kirveillään.
Kalvaan Millan pihassa

...

lorvi yksi lurjus, ja
moisen hylyn nähdessään
neiti, lailla vaahtopään,
ryöpsähtäneen, vaalenneen,
vaipui kohta pallilleen.
Otsatukat reuhottavat,
paidat auki leuhottavat.
Retkut ahmii mutustellen
Millan vatut, jutustellen.
Neidin ääni piipittää,
kohtaa pelkkää irvintää.


....

Nähdään monenmoista väärää;
talossa ei omat määrää.
- Hektor tään jos tietää sais,
haudasta se haukahtais. -
Neiti huutaa: "Ahnas, pieni,
hauku, rynni, turvaa tieni."
Ahnas vaaran tajuaa,
periaatteen soveltaa,
pysy hiljaa, väisty vaan
muuten sua pian potkaistaan.
Hurjistunut joukko riehuu,
liljat taittaen se liehuu,
sitten kelmit pois ne viskoo.
- Kukas rosvot hirteen kiskoo! -
Neiti hihkuu: "Hauku, hauku!"
Muttei koiran leuat pauku,
häntä koivissa se muistaa
oven taakse karkuun luistaa.
Lehmus oksin lehtevin
kaartuu yllä idyllin,


...

- vaan ei Goethen runoelman -,
- pojan pään ja tytön helman,
tyttö pojan kutrit rapsii,
jotain kiusaa niistä napsii.
Neiti huutaa: "Hauku, vahti!"
- tuntuu pettymyksen mahti.
Koira noin ei miettinyt,
pelkää, nurkkaan ryöminyt.
Rakin tuki tyhjää on,
Milla pelkää, avuton.
Luonnetta jos puuttuu aina,
seikat muut ei paljon paina!
Kun on nähty hirveää,
jutun loppu vielä jää.

* *
*
Harmit, surut, vihan saa
kahvihetki huojentaa.
Milla, kalvaan näköinen,
juttelee, on iloinen.

....

Amanda on vierailulla,
verannalla maistuu pulla.
Milla kahvia kun juuri
kaataa, kahvipannu suuri
tippuu. "Herrajjestas, oih!
Tuolta tulevat ne, voi!"
Kukas rauhan aikaan ennen
arvas, että vuotten mennen
lehdoissa ja niittymailla

....

Suomenmaassa sillä lailla
kulkis joukko kummainen,
toisten sitä tölläillen!
Neljäsataa kiinalaista
tuotiin ryöstöön metsäraiskan
vartijoineen, tulkkeineen.
Väki näyttää rumenneen!
Vinot silmät, palmikoita,
rumat nenät, katsos noita,


....

talsivat kuin apinat,
laihat, pienet, virnuvat.
Jonkun komisteeksi jää
olkihattu suippopää,
toiset paljain päin on vielä.
Yksi prameilee jo tiellä
yllään toppatakkinsa.
Toista seuraa sakkinsa,
vähemmän on komeutta.
Teetä kannussa on, mutta
mies sen kantaa varovasti.


....

Päivänvarjo koreasti
seuraa miestä itämaan
hänen kaukomatkallaan.
Aika monet heistä toivat
pitkät piippuniput oivat,
tuhman tavan hoiteluun,
oopiumin poltteluun.
Kun he saavat lepohetken,
jotkut tekee nopsan retken
muihin puuhiin tienoolle.
Mitä muut me kartamme -
lautasitta, fajanssein,
yleistä on yksintein.
Toiset nyhtää lanttuja,
nälkä kurnii kropassa.


....

Kärpässieni löytyi suuri,
sitä muuan haukkaa juuri
kuin ois herkku verraton!
- meillä toiset vatsat on! -
Hellät katseet suunnataan
Ahnas-koiraan pulleaan.
"Milla, madot, raa´at kalat
pakanain on herkkupalat,"
Amanda se kuiskaa, "ja
koiran liha maukkainta."

* *
*
Kello tik ja tak nyt lyö.
Kalvaan Millan aamuntyö
pieni ruokatorkku on
rauhass´ neitsytkammion,
pikku hauva tuolla makaa
verannalla, ketjuin vakain.
Paras meille kyllä oisi
ettei kukaan tietää voisi

...

mihin ensi hetki johtaa,
onniko vai harmit kohtaa,
Ahnas loikoo, tyynnä mieli,
tummaa nahkaa lipoo kieli.
Lähelle on tullut mies,
joka kierot juonet ties.
Nyt lyö Ahnaan kellot maiset,
kiiluu silmät kiinalaiset,


....

pian on saalis ryöstäjän,
tiikerinä hiipivän.
Vielä mahdollisuus ois,
Ahnas, hauku, hauku pois!
Ei, ei hauku. Sukkelaan
rosvo käärii saalistaan,
kätkee raukan takin alle,
lipsii kohta pakosalle.
Ahnaan lyhyt elontie nyt
helppo arvata jo lie nyt.
Pahin vielä loppuun jää;
paistinkäry leviää.

* *
*
....

Surun tuskat Millaa vaivaa,
katumus jo mieltä kalvaa.
Itsesyytös sielussa
viiltänyt on haavoja.
Milla viipyy pohtivana,
taivas tummanharmajana
hiutaleita pehmeitä
lumen valkopeitteinä
viskoo harsoon kätkien
kaiken kuolleen, entisen,
tuhon syvät jäljet täyttää.
Pakkasmyry oksat näyttää
koristelleen kristalleiksi.
Nähdään: valkokoralleiksi
kaunistuivat ruskasäät.
Suru, kaiho, mihin jäät?
Milla kaipaa lohdutusta
huomispäivän haaveilusta.
Piskiä ei hanki enää,
tunne tekee liikaa tenää.

....


Mikä mieltä auttaiskaan,
ellei laulu soinnuillaan?
Kanarialinnun ostaa
Milla, Tipun häkkiin nostaa.
Pian hän tyynin mielin tälleen
kirjoo lehdet, rungot jälleen,
taas kun Tipun häkistä
vierii duurihelmiä.


HOME